Nyt näyttää jo oraat olevan pinnalla vaikka on ollut tosi kylmää. Peruna ja kasvimaa vielä odottaa kylväjää.

Taas vaivaa ajatukset siitä mikä vika mussa muka on kun en löydä sielunkumppaniani. Melkein itku tulee kun näkee rakastuneita ja onnellisia pareja kadulla. No ehkä se on mun ristini, että kun on muuten onnistunut kaikessa niin sitten ihmissuhteet tökkii. Kuitenkin olen varma että jossakin on se oikea ihminen mulle mutta pelkään etten kohtaa häntä tai että kohtasin jo hänet mutta en vaan huomannut asiaa.

Töissä tavallisen kiirettä, koska kylvöloma aiheutti töiden kasaantumista. Työkaveri teki rohkean vedon ja jätti paikkansa ryhtyäkseen oikeasti päätoimiseksi viljelijäksi. Itsekin jättäisin homman jos uskaltaisin, mutta turvattomuus pelottaa.

Tekis kauheesti mieli puhua ihan oikeesti jonkun kanssa omista tuntemuksista ja peloista, mutta eipä löydy kuuntelijaa. Ei ole sama juttu kirjoitella näitä juttuja kun puhua livenä oikealle ihmiselle.

Mä taidan antaa ihmisille niin kylmän ja tunteettoman kuvan, etteivät ymmärrä kuinka herkkä ja pelokas olen. Toisaalta töksäytänhän mää joskus toisille pahasti kun haluan suojella kuortani kolhuilta, muttei se tarkoita sitä etten aina olisi katunut niitä töksäytyksiä jälkeenpäin.

Kauhee olis vauvakuumekin, muttei lapsen äidistä vielä tietoakaan =(.